| perjantai 28. marraskuuta 2008 |
| Ekstremeurheilua tuktukin katolla |
Hellurei taasen. Don Detilta siis suunnattiin kohti Kambotzaa, Kratieta. Ostettiin liput Green Discoverylta hintaan 17$ per perse. Lahettiin botskilla kohti kuivempia alustoja jattaen taaksemme meille rakkaaksi muodostuneen saaren. Sielta jatkettiin minibussilla kohti khmerien maata ja Laosin rajalla maksettiin kuuliaisesti 1$ leimamaksu ollaksemme virallisesti ulostaununeet maasta. Itse Kambotzan puolella sitten ostettiin viisumit hintaan 20$ plus siihen sitten viela 2$ leimasta. Nain saavuimme matkamme kolmanteen ja viimeiseen maahan.
Tassa vaiheessa haluamme mainita tuosta kultaisesta karsivallisyydesta. Olemme jo oppineet, etta Aasiassa mikaan ei tapahdu ajallaan tai hyvin organisoidusti. Rajat ovat hermoheikkojen Akileksen kantapaa, silla kommunikointi viranomaisten kanssa, jonotus auringonpaisteessa ja muiden panikoivien turistien laheisyys saattavat aiheuttaa verisuonien katkeamisia. Tasta hyvana esimerkikina muuan ranskalainen cherie, joka ihan oikeesti vaan hajos kun joutu maksamaan yhen dollarin enemman kuin oli luullut. Voi sita huutoa ja moykkaa. Pitkapinnaisuus kunniaan!
Rajamuodollisuuksien jalkeen losahdimme minibussiin jolla koroteltiin Stung Trengiin. Siella evastettiin ja odoteltiin parisen tuntia ennen kuin paastiin jatkamaan matkaa. Me otettiin ihan lunkisti vaikka oli ihan helevetin kuuma ja vesiki oli lamminta, mutta talla kertaa eras englantilais-typykka kiehahti odottamisesta. Britit on ranskalaisten ohella ehka pahimpia rayhaajia.. Loppujen lopuksi bussiin sitten paastiin ja matkattiin Kratieen. Majoituttiin Star hotelliin yheksi yoksi, mutta vaihettiin sitten vahan parempaan viereiseen minimurkkujen takia (sangyssa,vaatteissa,vessassa,joka puolella..) Oleskeltiin Kratiessa kokonaiset kaks paivaa, kun eipa siella oikein mitaan ollut.
Koska aikataulu oli tiukka ja halu tien paalle poltteli takamusta, aamuvarhaisella innokkaasti sullouduttiin minibussiin, jonka maaranpaana tuli olla Sen Monorom, Mondulkirin provinssin paamesta. Tai nain me ainakin luultiin..
Kyseisessa minibussissa kohdattiin ensimmainen vastoinkayminen, kun siina small talkin ohella satuttiin kysymaan kanssamatkustajilta, etta mitas ne oikeen Sen Monoromissa, ja vastaukseksi saatiinkin: "Noo no, we're going to Don Det!" Paniikin iskiessa ensimmainen ajatus oli, ettei nyt heti haluta takasin Laosiin, ja ruvettiin karjumaan STOP STOPpia kuskille.. Kuski ei ymmartanyt. Matka joka tapauksessa jatkui, haluttiin tai ei, ja meidan onneksi matka tassa bussissa ei jatkunut kovin pitkalle, kun saavuttiin aukiolle eli eraanlaiselle 'bussiasemalle', jossa meita odotti...
Ihmisia pursuva tuktuk!
Oltiin vahan ihmeissamme, etta tuohonko meidan nyt pitaa ankeytya. Meille kannettiinkin vain kaponen istuinlauta ja viitattiin istumaan siihen. Lautahan tuli siis aivan tuktukin peraan niin, etta meidan piti istahtaa siihen hajareisin toisen jalan roikkuessa ilmassa. Nooh, ajateltiin, etta onpahan tamakin kokemus, ja pistettiin naamat hymyyn ja mieli avoimeksi. Ooteltiin siina kulkuvalineemme lahtoa ja samalla keksittiin erilaisia variaatiota kuinka pysya parhaiten kyydissa, kunnes kuski sanoi meille, etta menkaapa katolle. Otettiin tama kommentti tietysti eka ihan vitsilla, mutta tosissaan se perhana oli!! Ei kait siina muu auttanu ku kavuta kotteron katolle tavaroiden sekaan. Katolla istui meidan lisaksi myos poika seka vanhempi mies, jotka olivat jo ottaneet kotoisan asennon. Iskettiin persuksemme vasten tuktukin kaarevaa kattoa ja yritettiin tukeutua johonkin kiinteaan. Hankalaa tasta teki se, etta katolla oli vain 15 sentin korkunen "reunus", jonka reunan yli olisi helposti voinut keikahtaa sopivan mutkan sattuessa kohdalle.
Aluksi meita punaniskoja jannitti ihan suunnattomasti, mutta kyytiin alkoi ajan kuluessa tottua. Turhaan valitettiin siita vedosta muutamaa viikkoa aikasemmin, silla tuon menopelin katolla ilmastointi oli aivan omaa luokkaansa. Emmin naamataulu karahti tulipunaiseksi lukuunottamatta jattimaisten aurinkolasien suojaamaa aluetta silmien ymparilla: totesimme ilmastoinnin petolliseksi. Tama matka taitettiin puolessatoista tunnissa ja lopulta paadyimme kaupunkiin nimelta Snoul, jossa tarkoituksena oli vaihtaa kyydista toiseen.
Snoulissa meita odotti hiukan erilainen matkustusvaline, kun meidat ohjattiin tayteenahdatun pick up truckin luo. Tayteenahdattu taalla ei tarkoita vaan taytta, vaan se on jokaisen pienenkin rakosen hyodyntamista, mika lopulta tarkoittaa jotain suurta, huojuvaa ja pressulla peitettya kuormaa. Taalla ei olla niinkaan tarkkoja sidontatyyleista, tai muutenkaan ihmisten turvallisuudesta, kun lopputuloksena on 2-2.5 metrinen liikkuva linna, joka koostuu jos jonkin sorttisista tavaroista ja niiden paalla istuvista ihmisista. KYLLA, ihmiset (elavat yksilot) ihan oikeasti matkustavat korkeuksissa ilman minkaanlaisia turvavalineita. Selviytymismahdollisuudet ovat pienet, ellet pysty tarraamaan johonkin pysyvaan tuon ihmisia pursuvan paketin paalla. Emmi voi kertoa ihan kokemuksesta, etta se on aika rankkaa matkustaa, jos lahella ei ole mitaan kiinnipidettavaa osaa. Lihaksethan siina rupee kramppaamaan, kun koitat pysya 60 km/h vauhdissa kyydissa.
Okei, siis se oli matkustamista ensinnakin korkeuksissa, ihmisjoukkion lomassa, vaikealla alustalla seka suuressa vauhdissa. Ei siina kuitenkaan kaikki, silla tuo itse tie Snoulista Sen Monoromiin on sitten ihan toinen juttu. Meian oli tarkoitus tassa vaiheessa pyrkia keksimaan joku vertailukohde sielta pohjolasta, jotta pystyisitte kuvittelemaan tuon helvetinmoisen tien kunnon, mutta totuus on se, etta mitaan vastaavanlaista ei yksinkertaisesti Suomesta loydy. Pelkastaan adjektiivi 'kuoppainen' ei todellakaan kerro kuinka kuoppainen tama tie oikeastaan onkaan. Kaikkine tyomaineen seka omineenkin kuoppineen tama tie tekee matkaamisesta moninkertaisesti vaikeampaa. Luultavasti oltiin kuitenkin jokseenkin onnekkaita, silla uskotaan, etta aikaisemmin tama reitti on ollut vielakin huonommassa kunnossa, ja siksi tyomaat olivat ihan positiivinen naky. Oltiin matkustajajoukkion ainoat lankkarit ja meille se 6-7 tuntia tuntui hyvinkin pitkalta.. Jottei se matkustaminen raikkaassa ulkoilmassa tuntuisi liian mukavalta, alkoi loppumatkasta meidan onneksemme viela satamaan kunnolla vetta. Tahan asti oltiin viela pidetty mieli virkeana ja eletty siina ajatuksessa, etta onhan se hauskaa kokea jotain tallaista paikallista juttuakin, mutta siina vaiheessa edes kauniit maisemat eivat saaneet mielta positiiviseksi.
Sen Monorom oli mukavan pieni ja viihtyisa pieni kylapahanen kera ystavallisten ihmisten. Mondulkiri on Kambotsan kaukaisin ja asukastiheydeltaan (2 as./km2) harvimmin asuttu provinssi. Maisemat olivat mahtavia ja nakyma vaihtui aina paikka paikoin alavista kukkuloista tiheaan viidakkoon. Ilmat olivat tosin kylmat johtuen Kambotsassa vallitsevasta "talvesta". Haluttiin jatkaa matkaa kuitenkin mahdollisimman nopeasti maksimoidaksemme nahtavien paikkojen maaran. Tultiin tulokseen skipata talla kertaa pick up truck -kyyti, silla viime kerta oli sen verran antoisa. Oikeasti arvostetaan kylla tuota matkaa kokemuksena, mutta tiedattehan nuo tapaukset, joista on ylpea kun sen on tehnyt, muttei kuitenkaan haluaisi aloittaa sita uudestaan. Bookattiin siis ittemme Phnom Pehniin kuskaavaan minibussiin, joka sekin oli tietysti taynna, mutta ei ihan kuitenkaan niissa mittasuhteissa, joihin oltiin viime matkustuskerralla totuttu. Olipahan mukana matkassa vaihteeksi meidan lisaksi muitakin lankkareita.
Phnom Pehn oli vahan samanmoinen jarkytys meille kuin Bangkokkin aikoinaan. Tunne tullessa Mondulkirin vahaisen populaation lomasta tanne miljoonakaupunkiin on enemman tai vahemman sekava. Liikenteen vilistaessa kirjaimellisesti jokasuuntaan ja jokapuolelta, ihmisten huudellessa ympariinsa ja hajujen sekoittuessa toisiinsa kokemus on shokeeraava. Tavattiin meidan onneksi eras ranskalainen pariskunta, jotka ystavallisesti avustivat meidat eteenpain. Ilman heita oltais varmaan oltu aivan eksyksissa, kun ei oltu mitenkaan henkisesti tai muutenkaan valmistauduttu kohtaamaan Kambotsan hullunmyllya. Asutettiin ittemme kaupungin yhdelle suurimmista kaduista ja sielta kasin ollaan paasty kaymaan jo killing fieldseilla, S-21:sella, Royal Palacella, ja National Museumissa. Kaytiin jopa Wat Phnomin temppelissa rukoilemassa hyvaa onnea ja nahtiin Central Marketin loputtomat kojut. Kaupungin uudemmassa marketissa, Sorya marketissa, alkoi hiukan huippaamaan, kun vedettiin altsi kalliit pizzat kuudennessa kerroksessa Phnom Pehnin katujen vilistessa alapuolellamme.
Phnom Pehnissa meilla oli tosi hauskaa ja oli piristavaa vaihteeksi viettaa aikaa suurkaupungissa. Aikaa ei kuitenkaan ole hukattavaksi ja siksi huomenna jatketaan matkaa Kambotsan etelarannikolle Kepin kaupunkiin.
Lisailtiin myos kuvia, tsekatkaa ne perhana ei ollu helppoo ladata niita.
Nauttikaa siella lumesta (mekin ollaan taalla jo lauleskeltu vahan joululauluja aws),
Ana ja Eme |
posted by shady ladies @ 1.44  |
|
|
|
| torstai 20. marraskuuta 2008 |
| Riippumattoilua Don Detilla |
Saavuttiin siis tanne 4000 saaren alueelle, saarelle nimelta Don Det. Aivan mahti pikku saari joka on tayna hyper ystavallisia paikallisia ja samaten taalta loytyy myos paljon mukavia reppureissailijoita. Suomalaisia taalla on ihan sikana, vahan liikaakin (ei pysty puhumaan paskaa toisista ihmisista kun ne saattaakin ottaa yhtakkia osaa keskusteluun,suomeksi) Asuminen on edullista kuten myos ruoka ja juoma. Taalla jos jossain saa maistaa oikeaa bungalowi-elamaa, silla taalla ei muunlaisia asumuksia ole melkein ollenkaan. Mika on mahtavampaa ku lohota riippumatossa bungalowin parvekkella ja katsella ohi lipuvaa Mekong-jokea?
Ollaan tutustuttu taalla Madventuresistakin tuttuun Mr. Vathiin joka on kehitellyt Rikun ja Tunnan suositteleman Hangover Specialin. (Ks. Madventures kirjan hakemistosta 'krapula') Mr.Vath suorastaan ponkaisi housuistaan kun kuuli etta ollaan suomalaisia ja alkoi heti hopottamaan Rikusta ja Tunnasta ja siita kuinka se on paassyt televisiosarjaan mukaan. Taman jalkeen miekkonen kavi kaivamassa jostain viela Madventuresin kirjankin ja otti esille kovin kuluneen sivun jossa oli juttu Mr.Vathin kehittelemasta rapulaevaasta. Mukava mies totta tosiaan. Vath kutsui meidat viela kaiken lisaksi toiselle saarelle (Don Khon) paikallisiin pirskeisiin mukaan. Niimpa Annin kanssa otimme illasta pyorat allemme ja lahdimme kohti naapurisaarta. Pitaahan siella nyt kayda katsomassa etta miten ne paikalliset juhlii. Saavuttiin lopulta paikan paalle ja katseltiin hieman ymparillemme: kojuja, joissa myytiin erilaisia harpakkeita leikkipyssyista hiuspinneihin, ruokaa myytiin joka lahtoon ja olihan siella toki erilaisia peleja pallonheitosta tikanheittoon. Paikallinen musiikki (= nasaaliaanisen naisen 'laulua' yhdistettyna jonkinsorttiseen vingutukseen) pauhasi isoista kaiuttimista, lapset kirmasivat perakkain ja lasit tayttyivat Lao Laosta (=pontikka). Huomasimme etta olimme lahes ainoat lankkarit koko kekkereissa, ja nahtiin vain yksi pariskunta juomassa olusensa melko vikkelaan. Itsekkin katsastettiin pileet melko nopiaa kun alkoi satamaan ja pimeys vallitsemaan. Mukava kokemus oli silti.
Oltiin luultu, etta Vang Viengissa ne valkotakit ois jo repineet nuo kiusankappaleet Annin varpaasta veks, vaan ei. Se oliki meinaan hauska yllatys, kun yks ilta avattiin tuo suloinen ja tuoksultaan ei-niin-miellyttava paketti, ja huomattiin ompeleitten viela huokuvan olemassaoloaan. Siita sitte vahan huolestuttiin, etta minneka sita ny nailla pikkusaarilla mennaan hospitaaliin, jos sellaisia taala yleensakaan on. Noh, eilen otettiin asiasta perusteellisesti selvaa ja lahdettiin aamuvarhain guesthousen botskilla kohti suurempaa saarta. Mukaan lahti guesthousen isanta seka hanen 19-vuotias tyttonsa, joka meidat sitten opasti tuon vihertavan pikku rotiskan porteille, taalla a.k.a hospital, ja toimi viela tulkkina laakarin ja Annin valilla, kun yhteista kielta ei loytynyt. Hintaa tikkien poistolle seka puhtaille sidetarpeille tuli vain pari euroa. Nyt varvas voi paremmin, ja sita alkaa jo tunnistamaan, etta kummassa reunassa se TRUE pottuvarvas sijaitsee.
Matkalla Nishan saarelle ja sielta takaisin nahtiin uskomattomia asioita. Yks kovin omituinen tapahtuma pisti silmiimme, kun ihmeteltiin, etta mika ihmeen koira siella yrittaa hirttaa itteensa. Saaren rannalla oli siis puu, puoliksi veden paalla, puoliksi maalla. Tuohon puuhun oli sidottu hannastaan (?!) apina (?!), joka kieppui ympari puuta niin, etta maan puolelta otettuaan vauhtia tama sukulaisemme riippui "ilmaosan" raajat levallaan laskeutuen taas lahtopisteeseen. Sama jatkui useaan otteeseen. Botskimatka itsessaankin oli elamys pitkan aluksemme pyristellessa Mekongia vastavirtaan. Ja kun sanotaan, etta se vene oli _pitka_, niin se todella on _pitka_, ja perhana jos jollain suomalaisella keskenkasvusella "veneella" alias terhilla koittasit tulla tanne jotain yrittaan niin sut naurettais suohon. Niin pitkia ne veneet taalla on.
Puolivalissa takasintulomatkaa pysahdyttiin saarelle, josta ei tiedetty mitaan. Oltiin vahan pihalla, mutta noustiin maihin ja meille osotettiin tieta rannan laheisyydessa sijaitsevaan kotiin. Matkaseuralaisemme halusivat esitella sukulaisiaan, ja saatiin sytyttaa suitsukkeetkin heille tarkean naisen muistomerkille. Istuskeltiin paivaa lokaaleitten kanssa, ja erittain erikoiseksi tilanteen teki se, etta seurassamme istui myos paikallinen kylahullu. Tama oli tullu perheen luo kylailemaan (Lao Laolle) ja selitti mita ihmeellisimpia juttuja, ainoaksi ongelmaksi tassa muodostui se, ettei tuo luikku mies puhunut laoa, khmeria, englantia, ranskaa tai edes suomea, vaan jotain ihan muuta. Saimme lopulta selville, etta edes perheenjasenet eivat ymmartaneet miekkosta, mutta kehottivat meita silti keskustelemaan taman kanssa. Kovin johdonmukaista keskustelua emme pystyneet kehittamaan, mutta kiinnostuneena tama juoppo nyokytteli meidan puhuessa suomea, ruotsia ja valilla ranskaa. Tilanne oli hauska, vaikka ajoittain vahan pelottikin, ja sukulaisetki saivat ukkoa toppuutella..
Don Det oli kokonaisuudessaan erittain mieleenpainuva paikka, ja saattaa jaada ehka viela sellaiseksikin, joka joskus pitaa valloittaa uudelleen. Chillaus on saaren parasta antia, mutta muutakin voi tehda, silla tarjolla on tuubausta, vesiputouksia, delfiineja, kajakointia yms! Saari on lisaksi erittain halpa paikka, joten taalla voi viettaa pidemmankin aikaa pienella budjetilla. Huomenna jatketaan matkaa tahtaimessamme Kambotsa. Bookattiin itellemme Green Discoverylta bussiliput suoraan Kratieen, jossa vietetaan yo jos toinen, ja jatketaan taas Mondulkirin provinssiin. Molemmat paikat on tosi pienia, ja seuraava nettimahdollisuus on luultavasti vasta Phon Phenissa. Odottavan aika on pitka, tiedetaan, mutta hyvaa on luvassa: kuvia! Jaksamisia sinne lumiseen pohjolaan ja kai vahan terkkuja sinne sateiseen satakuntaanki.
Kuittaamme.
|
| posted by shady ladies @ 4.34 |
|
|
|
| maanantai 17. marraskuuta 2008 |
| Astetta rytkympaa |
Ollaan nyt oltu reissussa puoltoista kuukautta, mutta vasta lahtiessamme helvetillisesta Vang Viengista naimme ensimmaista kertaa auringonnousun. Saalittavaa kyl, mut molemmilla on valitettavasti poikkeuksellisen erinomaiset unenlahjat, ja ne aamut tuntuu vaan aina venyvan toimittaessamme tata meilla pyhaa ruumiinlepuutusta. Jatettiin siis Vang Vieng lopultakin taakse ja hypattiin aamuvarhain elamaanahneeseen lokaalibussiin, jonka hinnaksi tuli 30 000 kippia(+ n. 2,5 e). Paamaarana Vientiane, alla bussi jostain kaukaa menneisyydesta.
Kaikista ennakkoluuloista ja pelottavista mielikuvista huolimatta 4 tunnin bussimatka oli kuitenkin suht sujuva ja viihtyisa. Ku vuoret oli alkanu kaikkoomaan horisontilta, alko tieki olemaan suorempi ja jokseenkin "ajettava".Oltiin aikasemmin kuultu pelottavia tarinoita naista oman aikansa jo elaneista paastohirmuista. Trekkiystavamme Shawn ei ollut niinkaan iloinen kertoessaan lokaalibussikokemuksestaan valilta Chiang Mai - Pai. Jos meian koppiauto sillon veteli ne vuorenrinteet kaikilla viimesilla tehonrippeillaan, oli meininki tapotayteen ahdatussa paikallisbussissa ollut viela moninkertaisesti rajumpi. Shawn raukka oli saanut viela tahtipaikan bussin oven suusta (ovi tietysti ammotti auki, meno taalla ei ole ihan OK -bussien luokkaa), mika taas tarkoittaa bussin runkoon kaksinkasin tarraamista pysyakseen ylipaataan kyydissa. Paikallisten seuratessa tuon ainoan lankkarin selviytymista Shawn vietti matkansa aikamoisen paineen alla..
Paastiin siis lupsakasti Vientianeen, Laosin paakaupunkiin. Siella taas tuktuk -kuskit vanno rakkauttaan meihin (meian rahoihin) ja elama ymparilla oli hektista. Oltiin vahan ulalla, toisaalta taas innoissamme, kun mestat oli vahan isommat ku Vang Viengissa.
Oltiin kuultu erilaisia tarinoita myos Vientianesta. Kuuleman mukaan se ei sen kummempi paikka ole, vaikka laosin suurin kaupunki onkin. Tultiin tulokseen skipata kallis yo Vientianen tapotaysissa guest houseissa ja hankittiin heti samalle paivalle menolippu Pakseen. Edessa oli rahojen kanssa pelaaminen kun Laosiin ei liiaksi ole automaatteja suotu. Tyon ja tuskan takana oli saada riittava maara kippeja seuraavaksi 3 viikoksi.. Tarkoituksena nostaa n. 300e, ja kun BCEL:n alypaat oli saatany yhden nostokerran rajaksi 700 000 kippia (= n. 55e), hihitellen nostettiin sitten yhteensa 5 kertaa per larvi vuorotellen. Meista tuli miljonaareja ko 2 miljoonaa kippia oli piilotettu eri puoelle vartaloa. Pienta kuumotusta kun kipit pursus eri puolilta kehoa Vientianen tomuisilla kaduilla.
Miljonaareilta sita tuntuki, ko nahtiin lopulta meidat Pakseen saatteleva bussi. Oikeastaan sita ei voi kutsua edes bussiksi, vaan paremminkin se oli ruottinlaiva sankyineen, monitoreinee, "illallisineen" kaikkinee. (saatiin kaks epailyttavan nakosta palleroa, jotka oli ku hattaraa, mutta kiinteemmassa muodossa. Varivalikoimassa keltaisia seka violetteja!?! Paikallinen pulla?) Semmosia kulkupeleja ei todellakaan oo ees Suomessa, se oli nimittain jotain ennennakomettoman luksusta, ja varmasti tulee jaamaan tan reissun parhaimmaksi matkustusvalineeksi. Hintaa oli 200 000 kippia (= n. 18e) ja matkaa yli puolen Laosin verran, eika taakaan nyt niin kovinkaan lyhyt maa oo.
Taivaallisen bussimatkan jalkeen (olis se ollu viela maittavampi, ellei Emmi kaikessa vainoharhaisuudessaan olis alkanu kiivaasti hakkaamaan Anni kiinteaa reitta siina luulossa, etta puolivalissa matkaa oltais saavuttu paatepisteeseemme, huoh) parkeerattiin heraavan Paksen linja-autoasemalle aamu kuudelta. Paikalliset eivat olekaan niin tyhmia milta nayttavat, kun ne ovelat kelmit rakentaa nuo bussiasemat kilometrien paahan keskustasta. Nain ne varmistaa paikallisten "kuljetusfirmojen" tuottoisan bisneksen jatkuvan. Tuk tukilla siis keskustaan aamupalalle ja suunittelemaan tulevan valimatkan toimitusta.
Meita informoitiin jatkamaan seuraavalle asemalle, josta siis oli tarkoitus hypata lokaalidosan takapenkille. Linja-autoksi ei voi kylla tatakaan kulkuvehjetta kutsua, kun meian yllatykseksi asemalla odottaa laja tuk tukkeja. Ei muuta vaihtoehtoa kuin kavuta lavalle paikallisten seuraan. Oon joskus kaikessa viisaudessani sanonu, etta vanha oot sillon, ku alat valittamaan vedosta. Otan tan takasin, silla en tunne olevani vanha, mutta tuktukin lavalla niita akkunoita (joita ei siis ole) ei pahemmin suljettu romulajamme paahtaessa kahdeksaakymppia.. No, siella se veto hiukan harmitti. Kiidettiin lapi alavan maaston ja pitkin _huonokuntoisia_ hiekkateita toimiteltiin kaukaisilla aroilla asuville kylalaisille muonaa seka muita tarvikkeita. Nailla seuduilla ei pahemin valkoihoisia esiinny, ja oli hauskaa paikallisten ipanoiden ihmetellessa meita. Jotkut uskaltautuivat hajoituttamaan vieraankielentaitojaan huudellen "hello":ta karrymme peraan. Noiden kylien kouluihin olis tarkotus suunnata joku paiva ja tiedustella, etta kauko pikavisiitti luokkahuoneisiin painsa.
Nyt ollaan tuktukki- ja lyhyen botskimatkan paassa Paksesta, Don Detin saarella. Si Pan Don on 4000 saaren alue, jossa Mekong -joki on aikojen saatossa haarautunut muodostamaan tuhansia pikku saaria. Puolentoista paivan matkustamisen jalkeen saavuttiin juurikin oikeenlaiseen mestaan levyttelemaan. Bungalowin partsilla chillailu auringon laskiessa mekongin taakse on sita elamaa. Hammocki a.k.a riippumatto on kovassa kulutuksessa, ja tama levytysvaline jaa ehka ainoaksi, jolla on taalla rankkaa. Paikallisetkin ottaa rennosti ja ilmapiiri on taydellisen lungi.
Nyt menee hermot naihin jumalattoman kokosiin heinasirkkoihin. Kiitos ja hei, palaillaan pian, niin kerrotaan vahan elamasta Don Detilla lisaa..
Anni eiku Emmi eiku AnniTunnisteet: Don Det Laos chillailu levytys matkustus |
| posted by shady ladies @ 4.59 |
|
|
|
| sunnuntai 9. marraskuuta 2008 |
| Vang damn Vieng |
Uskomatonta, etta viela tanaankin jumitetaan taalla Vang Viengissa. Tahan on kuitenkin tulossa muutos, silla kuvat ladattuamme suunnataan Green Discoveryn toimistoon ja maksetaan vihdoin liput 4 tuhannen saaren alueelle. Skipataan siis kokonaan Vientiane, ja suunnataan suoraan kohti etelaa.
Tanaan kaytiin laakarissa poistattamassa tikit, tai oikeastaan ei olla ihan varmoja mita ne oikeen touhus mun pikkusen kansa, mutta sen verran tiian etta aika kovakourasin ottein ne sita raakkas. Sitte ku yritettiin hiukan jotain kommunikoida laakarin kanssa ja kysya, etta mika tilanne on, niin kaikesta siita mongerruksesta sai selvaa vain sanat "infection" ja "leg". 7 paivaa pitais viela jaksaa pitaa pakettia,huoh. Selvispa sitten viela antibioottikuuristakin sen verran etta olis pitany ottaa 2 tablettia kerralla 3 kertaa paivassa. Nyt se "2x3" siina lituskan kyljessa vaikuttaa ihan jarkeenkayvalta, mutta ei sita sillon oikeen hyrranny ja oonkin ottanut sitte 1 vaivasen tabun per paiva.
2 viikkoa yhdessa paikassa on aivan liikaa. Sita haluis jo heittaa sen 20kg vauvelin selkaan ja lahtea tien paalle. Sen lisaksi, tai oikeastaan sen johdosta, etta kaupunki on pieni, on piirit viela pienemmat. Ihmiset taalla on kaikki samanlaisia posh-travellaajia, jotka tuubaa, vetaa larvit, kulkee kadulla puolialasti (yks tytto tuli bikineissa nettikaffilaan?!) ja lopuksi sammuu bucket baariin. Kunnioitusta paikallisia kohtaan ei tunneta, silla vaikka nimenomaan pyydetaan pukeutumaan paikallisten omaa kulttuuria kunnioittavaan tyyliin, useimmat viisveisaavat naiden arvoista ja heiluvat kadulla pikkupikku bikineissaan. Turisteihin turhautuminen nakyy paikallisten kaytoksessakin, silla harvassa on nuo hymyt, joita ollaan totuttu saamaan ravintolaan astuttaessa tai muuten vaan paikallisia tervehdittaessa.
Yhtena paivana aateltiin koittaa irrottautua tasta travellihelvetista ja lahettiin kavelemaan hiukan keskustan ulkopuolelle, paikallisten reviirille. Siella meno oli ihan toinen ja astuttiin ihan uuteen maailmaan, jossa me oltiin taas muukalaisia tunkeutumassa muitten hoodeille. Taalla kohdattiin niita kaivattuja aitoja hymyja, kun puhuteltiin paikallisia laoksi. Oli taas hauska huomata kuinka iloisia lokaalit olivat meidan yrittaessa saada aikaan normaalia small talkia heidan omalla kielellaan. Lapsista taalla ei ole puute, ja nuo pallerot on aivan ylisopoja pelaillessaan marmorikuulilla ja juoksennellessaan sinne sun tanne.
MUISTAKAA TSEKATA UUSIMMAT KUVAT!
KAIKKI ALBUMIT
Kuittaan talta paivalta, ja toivottavasti viimeista kertaa Vang Viengista.
Annie |
| posted by shady ladies @ 2.02 |
|
|
|
| maanantai 3. marraskuuta 2008 |
| Tuubailua perkele |
En oikeesti tiia mika suurempi voima koettelee meita, mutta se on kovin rassaavaa; ensin selvittiin trekista, sitten mahataudista, oltiin paranemaan pain flunssasta, mutta nyt tama:
Meian oli pitany jo monena paivana hypata kumirenkailla laskemaan Mekongia, mutta sade ja jatkuva niiskuttelumme estivat nama suunitelmat. Paatettiin kuitenkin, etta sunnuntaina mennaan saasta riippumatta, oltiinpa sitten kipeita tai ei. Aamu valkeni valoisasti ja meilla oli suuret odotukset tasta tuubailusta Mighty Mekongilla. Ensimmasekseen tunnelmaa lannisti hieman rankka sadekuuro, joka alkoi puolisen tuntia ennen Emmin ja Arin kanssa sovittuja treffeja tuubailukeskuksella. Rohkeasti tarvoimme lapi tuulen ja sateen, mutta harmiksemme saimme kuulla, etta kaverit jattaa leikin kesken, mika tarkoitti siis sita, etta olimme kahdestaan lahdossa seilaamaan. Jo tassa vaiheessa aavistimme pahaa tulevasta, ja fundeerattiin kertaalleen, etta pitaisko meianki menna vaan sisatiloihin kiukuttelemaan, jos kerran kaikki muutkin jattaytyy tasta huvista hyvin perusteluin..
Mutta EI, paatos oli jo tehty, joten vuokrattiin renkaat, hypattiin tapotayteen tuktukiin ja ajettiin joen rannalle. Saatiin lammin vastaanotto heti ensimmaisessa baarissa, (eika siis oltu paasty edes veteen viela tassa vaiheessa) kun juotiin ensimmaiset Beerlaot. Parin aussin kanssa siina rakateteltiin niita naita kunnes teki mieli jo pulahtaa saastaiseen mekkikseen. Lahettiin kohti renkaita, jotka eivat kuitenkaan olleet siella minne ne oli jatetty?! Jaljella 0 rengasta ja 2 tuubailijaa. Jopa Emmin matikkapaa kertoi negatiivisesta vastauksesta ja me ruvettiin nakemaan punaista. Uidako siina saastassa pitais? Virtaus joessa on kova ja pinnan alta loytyy teravia kivia. Saatiin lopulta selville, etta yks renkaista oli ollu lotsko ja se oli kiidatetty takasin keskukseen, josta piti olla paraikaa tulossa toinen tilalle. Ok, ei hataa, saatiin lisaa aikaa ottaa toiset pienet beerlaot ja samalla tukea nain rahallisesti paikallisia kouluja.
Juuri ku luultiin, etta homma on kunnossa ja me paastaan ehka viela joskus ennen pimeeta lahtemaan, niin meille ilmoitetaan, etta saadaan vain yksi tuubi ja toista ei heru. Joku kusipaa siis oli ottanu toisen renkaistamme ja paikallinen tuubausfirman juippi ohjeisti meita vain seuraavanlaisesti: "You go one tube. Some Bar. Take two there." Toisin sanoen meita siis kehotettiin varastamaan joltain muulta, tai muuten joutuisimme maksamaan kadotetusta tuubista.
Okei, tuubi virtaan ja tyttaret kyytiin. Renkaaseen ahtautuminen ei ollu ihan nii helppoa ku milta se kuulostaa, olihan se tarkotettu vaan yhelle ihmiselle.. Laskettiin kolmeen, hypattiin aukkoon ahterit eella ja lopulta oltiin siis huterasti selat vastakkain kiikkuen aluksessamme, kun kuullaan rannasta huudettavan: "No, diferent way! Feet in!". Voi ny samperi, jarrut lukkoon ja kaannos ympari. Lopulta paastiin suht tukevaan asentoon ja kikateltiin menemaan. Oli se hauskaa viela tassa vaiheessa!
Meidat ongittiin heti ekaan baariin joka tuli vastaan about 50 metrin lipumisen jalkeen. Tukeva ote meille ojennettuun bambukeppiin ja rantautuminen. Juotiin yhet pienet Beerlaot ja jatkettiin matkaa pian, koska olimme viimeisten joukossa ja tuubit alko jo loppumaan. Kaytiin hakemassa 2 tuubia (haha it's payback time eh?!) ja loikattiin renkaat ymparillamme paskaseen Mekongiin lillumaan. Emmin hyppy ei kuitenkaan onnistunut ihan niinkuin suunniteltu, ja juuri vaivoin varastettu tuubi lahti yksin virran mukaan. Tietaisitte vaan sita kuumotuksen maaraa siina vaiheessa, mutta onneksi Emmi polski sulavasti karkurin kiinni ku merenneito konsanaan. Lotkoteltiin renkailla seuraavat 100 metria ja rantauduttiin toiseen baariin, jossa kokeiltiin paikallista erikoisuutta, Lao viskia+lantrinkia pikku amparissa=bucketti. Tunnelma oli leppoisa, ihmiset tanssi ja hengasi. Anni rohkeni hetken mielijohteesta nousemaan korkeaan torniin, josta tarkoituksena oli swingin kanssa hypata alas jokeen. Periaatteessa siis hypataan _korkeelta_ koydella, roikutaan siina, ja molskahdetaan lopulta volttien jalkeen veteen. Yleensa muiden hyppysuoritukset ansaitsivat aplodit ja hurraa huudot, nain ei kaynyt kuitenkaan Anni tapauksessa, haha.
Jatkettiin taas ripeasti matkaa, ja meidat kalastettiin taas uuteen baariin. (Koko matkan varrella naita baareja on useita, ja kaikki vierivieressa) Se oliki melkonen paikka se, ja vaikka Anni lensi vessojen edessa suoraan mutaan, ei se haitannut, silla seuraavaksi vuorossa olikin beach volleyta mutakuopassa! Se oli ihan uskomattoman hauskaa, ko pentuna hiakkalaatikolla konsanaa, ja pyoriskeltiin hyoriskeltiin mudassa tovi hullutellen. Huomattiin lopulta auringon hiipuvan alas pain ja meille tulikin jo hoppu jatkaa matkaa ettei jaataisi pimeaan ajelehtimaan.
Se hauskuus loppuki sitte tahan.
Siina sitte pyristeltiin ja yritettiin paasta taas traktorinrenkaitten kyytiin kun tapahtui pieni onnettomuus.. Kuten jo mainitsimme, seka veden pinnalla etta sen alla on veitsenteravia kivia. Kun virtaus oli raju, ihmisia tulossa, rengas karkaamassa ja hulina muutenkin kova Anni iski elintarkean pikkuvarpaansa rajusti kivikkoon. Kun han vihdoin oli selvittanyt tiensa oikeaan tuubaus-asentoon, odotti hanta yllatys: oikean jalan pikkuvarvas sojotti luonnottomasti vaaraan suuntaan eli toisin sanoen muiden varpaiden osoittaessa vasemmalle, tuo nimenomainen pikkuveikko osoitti oikealle jattaen siis kahden vierrekkaisen varpaan valiin suuren aukon. Vaikka Anni osaakin varvasakrobatiaa, moista ei ole koettu ennen. Paniikissa Anni neuvokkaana tyttona otti roiman otteen varpaasta ja rusautti sen paikoilleen. Tassa vaiheessa se osoitti vielakin hieman kaakkoon, eika suostunut palaamaan oikeille sijoilleen. Tilanne naytti jo hieman paremmalta, kunnes tuli se kipu. Varvas ei ollut mennyt vain sijoiltaan, vaan sita pitkin kulki myos syva viiltohaava varpaan juuresta sen paahan asti. Veri vaan virtasi Mekongiin..
Kun Emmille oli selvinnyt tilanne, tarttui han Annin renkaaseen ja pyrki kohti rantaa, tuloksetta. Ohitimme baarin ja kutakuinkin kaikki muut (paitsi meidat) ongittiin sinne avunpyynnoistamme huolimatta. Seuraavan baarin kohdalla tarppasi ja avulias mies auttoi meidat rantaan. Ylos baariin nouseminen ei ollut helppoa yhdella jalalla, mutta sinne paastiin ja tama samainen mies sitoi Annin jalan ja antoi viela kipuunkin tuiman shotin lao viskia. Ilta hamartyi ja tultiin siihen tulokseen, etta lahdetaan sairaalaan. Varpaan sarkiessa ja vuotaessa verta Anni yritti kompuroida yhdella jalalla Emmin kantaessa kaksin kasin tuubejamme yli sillan toiselle puolelle jokea, jossa odotti muutama tuk tukki. Hypattiin ensimmaisen tuktukin kyytin, lahto tosin tuntui kestavan ikuisuuden eika sanalla hospital tuntunut olevan mitaan vaikutusta kun rahasta oli kyse. Lahto siis viivastyi arsyttavien ja kannisten turistien ollessa haluttomia maksamaan koko kyydista. Lopulta tuktuk paasi lahtemaan, mutta paatepiste olikin tuubivuokrauskeskus sairaalan sijasta. Tama tarkoitti siis 500 metrin klinkkausta ja yhdella jalalla hyppimista yon pimeydessa.
Anni asetettiin makuulle ja varvas annettiin ensiavussa laakarin huostaan. Verinen side poistettiin ja varpaaseen hoideltiin 5 tikkia. Varpaan pyorittely ja hyorittely ees taas aiheutti viiltavaa kipua, mutta onneksi Emmi johdatteli Annin ajatukset pois koko toimenpiteesta kertomalla tarinoita Aladinista ja Jasminista. (Kerranki oli hyotya Emmin disney fanituksesta, ja paastiinkin keskustelemaan syvemmin miksi Aladin oikein tykkasi tuosta sulttaanin tyttaresta.)
Tapahtunutta on hauska muistella nain _JALKEENPAIN_, ja keskustelu menikin suurinpiirtein nain:
"Ai saatana nyt emmi vittu laulat tai teet jotain perhana kerro vaikka vittu Aladinista ootko saa nahny sen kerro nyt vittu jotain!!!!!"
"Noo oli sellanen Aladini ja Jasmine ja sitte se rakastu siihe Jasminee ja.."
"Miks se vittu siihe muka rakastu ei vittu varmaan rakastunu"
jn vittu e
Operaation jalkeen Annille ojennettiin kouraan lasku (1600bahtia eli 32e), artsyja kipulaakkeita seka antibiootteja. Pussi jalkaan siteen paalle (kastumisvaara) ja "vittu perkele vittu saatana vittu" -mantran raikuessa Anni klinkkasi Emmin avustuksella guest houseen. Yo oli aika painajainen, silla tunnin nukkumisen jalkeen sita herasi aina tunniksi jalan sarkiessa julmetusti ja tata vuorottelua jatkui koko yon.
Sita ei uskois, etta kuinka paljon pikkuvarvastaan oikeastaan kayttaa, mutta kylla sita kahdetiin ihmisia, jotka paasee kavelemaan normaalisti ja joiden varpaat toimii. Jalka ei oikeen kesta painoa astuessa ja vasuri saakin kunnon treenia yhdella jalalla pomppiessa paikasta A paikkaan B. Koko episodi on sekoittanut vahan meidan suunnitelmiakin, silla tanaan maanantaina oli vihdoin tarkoitus jattaa Vang Vieng. Taalla jumitetaan vielakin ja toivottavasti pian paastaisiin jatkamaan matkaa.
Vahan jai kaivelemaan meillakin kun ei paasty kokeilemaan lisaa swingeja ja liukumakia, mutta suositellaan tuubailua kylla kaikille, silla se oli ihan uskomattoman hauskaa! Varokaahan sitten toki niita kivia.. Kuvia myohemmin!
Terkkuja pohjolaan,
Anni ja EmmiTunnisteet: tubing matkavakuutus onnettomuus varvas |
| posted by shady ladies @ 0.04 |
|
|
|
|
| Blogiarkisto |
|
syyskuuta 2008
lokakuuta 2008
marraskuuta 2008
joulukuuta 2008
tammikuuta 2009
maaliskuuta 2009
|
| |
| About Us |
|
Name: shady ladies
Home: Kaukomailla, Poissa
About Me: unohtelevaisia, hajamielisiä ja hölmöjä outolintuja
See my complete profile
|
| |
| Rambler: Emmi |
|
Rambler: Emmi
Age: 20
From: Oulu, Finland
Email: weramble@gmail.com
About me:
Oon vähän hölömö ja huonomuistinen heppatyttö. Suuntavaistoa en omaa ollenkaan, juuri ja juuri oon Oulunkin oppinu tuntemaan reilun 3 vuoden aikana. Elokuvia katson paljon ja sen takia oon varmaan näin kalpia kokoajan. Kaverit sanoo että olen baariin menevä, kyllä mää oikeestaan itekki niin aattelen. Tykkään ottaa lunkisti ja nukkua paljon. Mulla on läski hamsteri joka on tullut omistajaansa, se tykkää kans ottaa lunkisti ja nukkua syömisen ohella. Reppureissailu vei sydämmeni.
|
|
| Rambler: Anni |
|
Rambler: Anni
Age: 19
From: Kokemäki, Finland
Email: weramble@gmail.com
About me:
Tottelen omaksi harmikseni myös nimeä Antti ja sen variaatiota. Älä yritä tavoittaa mua puhelimitse, sillä lupaan pysyä tavoittamattomissa
mm. hukkaamalla kyseisen kiusankappaleen jonnekin katvealueelle. Oon laiska ja saamaton aina siihen asti kunnes on viiminen mahdollisuus toimia, ja sillon
saatan olla yllättävänkin tehokas! Joskus (lausutaan [aina]) oon hajamielinen, unohtelevainen enkä suinkaan kauheen täsmällinen.
|
|
|
| Photos |
BANGKOK
CHIANG MAI
TREKKI
PAI
SLOW BOAT ja LUANG PRABANG
VANG VIENG
DON DET
SEN MONOROM
KILLING FIELDS ja S-21
PHNOM PENH
KEPPI
KAMPOT
SIHANOUKVILLE
SIEM RIEP
KAIKKI ALBUMIT
|
|
| Where at |
Current location: Kokemaki/Oulu, FINLAND
Next destination: Brazil?
|
|
